Helou

Moro. Nettiin pääseminen täältä käsin on ollut aika vaikeaa, joten sen takia on joutunut vähän aikaa odottamaan blogia! Tämän lisäksi kun sähkö on päivässä vain tietyt tunnit käytössä, on aika vaikea päästä kirjoittamaan blogia. Tässä tulee nyt kuitenkin hurja rykelmä siitä, mitä tähän mennessä on tapahtunut. Kirjoitusvirheitä saattaa olla, koska oon kirjottanut nää vähän kiireellä, sry about that :)

Täällä tapahtuu joka päivä aivan hirveän paljon asioita, joten kaikkien ajatusten ja tapahtumien yhteenkokoaminen on lähes mahdoton homma, mutta yritän kuitenkin.

Tässä kuitenkin tarinaani alusta tähän päivään. 

5.1

Matkani alkoi Helsingistä mielenkiintoisin odotuksin. Kun viimeksi tein tämän reissun (joka oli silloin 2,5 kk pituinen) olin aivan fiiliksissä alusta loppuun, vailla koti ikävää viimeiselle viikolle saakka. Nyt koin ikävää jo ensimmäisistä tunneista saakka. Silti pidin kiinni siitä ajatuksesta, että tämä reissu on minulle luotu suuri mahdollisuus ja ajattelin samalla, että kaikella on tarkoituksensa.

Pyrin rentoutumaan kentällä parhaani mukaan, ja aika kuluikin yllättävän nopeasti nauttien viime hetket Suomesta. Aika kului nopeasti, nousin lentokoneeseen ja yhtäkkiä huomasinkin olevani välilaskupaikassa Istanbulissa etsimässä nettiä, jolla saisin aikani taas kulumaan. Ainoa netti joka sielä oli käytössä oli Wlan, josta piti maksaa päiväkäytön perustein ja hinta oli 15 euroa. Nettiaddiktiivisuuteni ei ollut ihan tuon hinnan väärti, joten menin rauhalliseen kahvilaan odottamaan lentoa Tansaniaan. Lentoni lähti ilta kahdeksan aikoihin ja istuin kahden Tanskalaistytön viereen, jotka olivat minun ikäisiä opiskelijoita lähdössä Tansaniaan lomalle. Kerkesin Istanbulissa ollessani sekä koneessa matkalla Tansaniaan jo sisäistää, että nyt minun pitää oikeasti alkaa ajattelemaan Englanniksi, koska koko ajan kuulen uusia kieliä ympärilläni. Matka meni jälleen yllättävän sutjakasti ja pääsin Dar Es Salaamin lentokentälle. Sinne saapuessa, jokainen joutuu heti todella oudosti järjestettyyn viisuminteko prosessiin, jota valvoo 4 virkamiestä. Paperille täytetään tiedot saapumisesta ja Tansaniassa vietettävästä ajasta. Kun tämä on tehty, tiedot, passi ja 50 amerikan dollaria annetaan virkailijoille, jotka sitten merkkaavat tiedot ylös. Huomasin, että viisumitiedot tarkistettiin todella satunnaisessa järjestyksessä ja kaikki oli muutenkin jotenkin oudon tuntuista. Toki tässä samalla haittasi myös se, että olin nukkunut erittäin vähän malarialääkkeiden sivuvaikutusten takia, mutta en jaksanut huolehtia. Minun suureksi onnekseni, viisumihakemukseni saatiin valmiiksi viimeisenä vaikka olin jonon keskivaiheilla ja tunnin odottelun jälkeen pääsin ottamaan matkatavarani ja taksikuski vei minut hotellille. Seuraavan päivän tulisin odottelemaan Caritaa (toista suomalaista työharjoittelijaa), jonka kanssa matkustaisin Mufindiin, määränpäähäni.

6.1

Huonosti nukuttu yö takana. Käytin tämän päivän lähinnä asioita hoidellessa. Ostin paikallisen liittymän ja joitain muita hyödyllisiä tavaroita kuten adapterin ja kirjoitusvihon. Huomasin tänä päivänä jälleen, kuinka paikalliset ihmiset yllättyvät siitä jos puhun heille paikallista Swahilin kieltä. Se osoittaa usein kohteliaisuutta heidän kulttuuriaan kohtaan ja kertoo todennäköisesti, että en ole pelkästään turisti. Päivä kului aikalailla rentoutuen, koitin saada nettiä toimimaan itselleni uuden liittymän kautta vailla tulosta. Onnistuin kuitenkin puhumaan hotellivirkailijalta itselleni ilmaisen USB-piuhan, millä pääsin käyttämään paikallista nettiä. Kerkesin nauttimaan netistä noin 10 minuuttia, jonka jälkeen se ei sitten toiminutkaan :) Eipäs tässä, muistan jo viime reissulta että Tansaniassa tekniikan pelaaminen on lähes aina säkästä kiinni. Kävin illan aikana kävelemässä Dar Es Salaamin kujilla, hieman jännittynein tuntein koska olin kuitenkin Tansanian vaarallisimmilla alueilla. En ottanut rahaa yhtään mukaan, halusin pelkästään seikkailla. Olo ei kuitenkaan missään vaiheessa hirveän pelokkaalta tuntunut, koska jos joku kysyi jotain osasin usein vastata paikallisella kielellä, mikä toi turvallisen olon kenties molempien välille. Noh, kaikki kaikessa, onneksi huomen aamuna pääsen matkustamaan määränpäähäni.

7.1

Herätys aikaisin aamulla. Piti päästä vaihtamaan rahaa hotellilla, mutta joku virkailija oli juuri käynyt hakemassa kaikki hotellin vaihtorahat. Ajattelin sitten, että vaihdanpa loput rahat määränpäässäni. Noin viiden aikoihin aamulla, Carita (toinen suomalainen) tuli hotellille ja tapasin hänet viimein. Tunnin odottelun jälkeen taksikuskimme vei meidät bussiasemalle. Sielä meitä odotti kunnon liikennekaaos, missä satoja busseja oli lähtemässä samaan aikaan ympäri Tansaniaa. Minulla ei ole edelleenkään mitään hajua, missä järjestyksessä ja mistä mikäkin bussi lähti. Onneksi meidän huonoa Englantia puhuva taksikuskimme osasi kuitenkin ohjata meidät oikealle bussille. Bussi oli onneksi suht hyvätasoinen ja ilmastoitu. Tansanian bussikulttuurissa on mielenkiintoista se, että jokaisessa isossa bussissa on aina 2-3 työntekijää, jotka hoitavat lippujärjestelyt, pitävät järjestystä yllä ja tarjoavat snäksejä (pari keksiä ja limpparin). Kysyin jokaiselta työntekijältä, mihin aikaan pääsisimme perille ja jokainen kertoi eri ajan. Mielenkiintoisia aikoja siis tulossa.

Pääsimme kuitenkin lopulta Mufindiin, määränpäähän jossa meitä odotti lämmin vastaanotto. Näin useita ystäviä, jotka muistivat minut viime reissultani ja tunsin oloni hyväksi. Vietin iltani tervehtien vanhoja ystäviä ja saavuin vapaaehtoistyöntekijöiden talolle syömään, josta pääsin ansaitusti nukkumaan ja jakamaan huoneeni kahden Tansanialaisen tohtorin kanssa.

8.1

Päivä alkoi yhdeksältä, jolloin meille esiteltiin pääalueemme, jossa olemme. Pomoni Jenny ja Geoff ovat vastuussa pääalueestamme, johon kuului noin 9 taloa. Taloihin kuuluu vapaaehtoistyöntekijöiden talo, pomojeni talo, 6 orpolapsien taloa ja toimistorakennus. 3 uutta rakennusta on kehitteillä. Alue on erittäin kaunista, vuoristoista seutua ja talot on kaikki asetettu mukaville näköaloille.

Sovimme aamupäivän aikana minun työaikataulujani eteenpäin. Työni tulee painottumaan pääasiassa englannin kielen opetukseen kouluilla, mutta suurempi vastuuni tulee todennäköisesti olemaan kylän teinien kanssa. 16-18 vuotiaat orpolapset ovat alkaneet viime vuoden aikana käyttäytymään perus teinimäisen uhmakkaasti ja koska minulla on heitä kohtaan entuudestaan jo kontakti, pomoni Jenny sanoi, että minä voisin ottaa heidät silmieni alle. Tulen siis työskentelemään nuorten kanssa paljon, koittaen saada heitä skarppaamaan työnteossa.

9.1

2 päivää Mufindissa takana. Ensimmäiset päivät ovat menneet lähinnä ihmetellessä menoa ja totuttelemassa meininkiin. Tänään olin lastentarhalla töissä mikä oli varsin puurtavaa hommaa. 0-2 vuotiaiden kanssa on ihan hauskaa, mutta ei niitten kanssa ihan viittä tuntia jaksa olla. Iltapäivällä kävin kahden Tansanialaisen ystäväni Akidan ja Yuston kanssa torimarkkinoilla 7 kilometrin kävelymatkan päässä hakemassa minulle taas uuden puhelinliittymän. Jospa tämä uusi Airtel niminen liittymä toimis sit paremmin! Kiva fiilis oli käppäillä taas tutuilla kylillä ja moikata paikallisia.

13.1

Aika menee eteenpäin ja koko ajan tottuu myös menoon enemmän. Perjantaina kävin amerikkalais vapaaehtoistyöntekijän Stacyn ja Caritan kanssa potilaskäynneillä. Tämä tarkoittaa sitä, että matkustimme autolla kylässä ja vierailimme kolmessa eri savimajassa, jossa eli erittäin köyhissä oloissa pieniä perheitä, joissa oli sairaita potilaita. Nämä käynnit ovat aina hyvin ajatuksia herättäviä. Lähes kaikki potilaat ovat HIV-positiivisia ja kärsivät mitä erikoisimmista taudeista. Useilla on märkiviä haavoja, syyhybakteeria tai lihaksia pois paikoiltaan. Kaikissa kodeissa, jossa kävimme oli kärsivä potilas, sekä monta perheenjäsentä tai sukulaista läsnä. Solidaarisuus kukoistaa.

Lauantaina saimme kutsun paikallisiin häihin. Tämä oli minulle uusi kokemus, koska en edellisellä Tansanian reissullani ollut päässyt käymään häissä, olin vaan kuullut niistä puhuttavan. Pieni kirkko, johon menimme oli ulkoa myöten täynnä vieraita, mutta niin vaan meidät (Minä, Carita ja Sonja) kutsuttiin kaikkien muiden paikallisten läpi, kunniavieraiden paikalle lähelle hääparia. Häät olivat yllättävän länsimaalaismaiset sormusten vaihdosta yhteiseen kakunsyöntiin. Annoin hääparille lahjaksi 5000 shillinkiä, mikä vastaa noin kahta ja puolta euroa. Suomalaiselle, tämä on pieni raha, mutta paikalliselle tämä oli hurja palkkio. Tämän "lahjan" myötä sain nauttia häistä, sekä tuhdista ateriasta. Häät jatkuivat myöhään iltaan, jolloin kävelin pimeässä rankkasateessa kotiin kyläni orpolasten kanssa. Mukaan liittyivät myös pari lukiolaisikäistä poikaa, jotka juttelivat innolla mun kanssa ja nauroivat kovaäänisesti. Tansanialaisissa on se jännä puoli, että usein kun ilta tulee, tuntuu että niiden käytös muuttuu vaan hilpeämmäksi. Ihan ku ne menis humalaan pelkästä auringonpimennyksestä. Ulkona oli säkkipimeää, eikä mulla ollut lamppua mukana joten kaatosateessa kotiin pääseminen oli yllättävän vaikeaa. Onneks mun matkaseura pysy kuitenkin melkein koko ajan mukana ja pääsin helposti kotiin. Asun vapaaehtoistyöntekijöille tarkoitetulla protea talolla, joka on mahtavalla ja turvallisella paikalla (toivottavasti jossain vaiheessa saan kuvan tänne). Perillä kotona, minua odotti Yusto (paikallinen opettajakaverini), joka oli tullut vierailemaan. Keskustelin Yuston ja protea talon pitäjän Upendon kanssa yllättävänkin syvällisiä asioita koska Yustolla oli ollut vähän huono päivä. Nämä hetket, kun kaksi kulttuuria kohtaa ja pääsee keskustelemaan pintaa syvemmältä ovat hienoja hetkiä.

Tiistai 15.1

Maanantaina aloitin kouluhommat Igodan ala-asteella. Kävin Yuston kanssa esittäytymässä opettajille ja aloimme suunnittelemaan opetusaikataulujani. Tuttuja opettajia ja oppilaita oli kiva nähdä, mutta samaan aikaan sai taas huomata kuinka huonossa jamassa oppilaat ovat. Hirveä määrä kirjoitusvaikeuksista kärsiviä oppilaita ja yleisesti surkea taso englannin kielessä vaikka englanti on maan toinen virallinen kieli. Noh, vaikea siinä mitään on opetella kun opettajista on niin kova pula ja useat opettajat hoitavat hommansa varsin lepsusti. Maanantai iltana sairastuin matkailutautiin, jonka sain myös molemmilla aikaisemmilla Tansanian reissuillani. Tällä kertaa selvisin siten että lepäsin koko Tiistai päivän.

Torstai 17.1

Kouluhommat on nyt aloitettu myös yläasteella Luhungassa, mihin on 5 kilometrin matka kotoani. Tulen sielä opettamaan jokaiselle luokalle englantia, musiikkia ja välillä historiaa. Keskiviikko oli siitä jännä päivä, että kylällemme tuotiin valtava 30 000 kilon lahjoitussäiliö, jossa oli lahjoitustavaraa Englannista kouluilta ja sairaaloilta. Säiliö sisälsi kaikenlaista tavaraa, mitä kouluilta ja sairaaloilta voi kuvitella saavansa (kirjoja, vaatteita, pyörätuoleja, sänkyjä, toimistotavaraa..). Huono puoli tässä oli se, että kun säiliö oli tuotu satamaan Dar es Salaamiin, jotkut työntekijät olivat kerenneet jo tyhjentää ja varastaa säiliöstä joitain tärkeitä varusteita. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetä, kuinka paljon ja mitä on varastettu mutta jotain kuitenkin.

Mutta tavaraa silti riitti ja koko lastenkylän henkilökunta oli palkattu lastaamaan tavaraa ulos säiliöstä. Kun tavarat oltiin saatu lastattua, ongelmaksi muodostui se, miten iso säiliö saataisiin rekan selästä lasketuksi maahan. Säiliöllä ei ollut mitään varsinaisia kiskoja rekassa, joten sen maahansaaminen oli haastava homma. Paikalliset olivat hommanneet apuun traktorin, joka koitti rautaketjuilla vetää säiliötä irti. Koska kiskoja ei ollut, säiliön pois vetäminen oli todella haastavaa ja yhdessä vaiheessa säiliö jopa putosi rekasta, jolloin minä ja 5 muuta paikallista meinattiin jäädä 30 000 kilon liiskaamaksi. Onneksi kuitenkin selvisimme tästä ja säiliö saatiin alas ehjin nahoin. Rankka päivä takana, sänkyjä, tuoleja ym tavaroita nostellen, mutta silti kaikilla oli mukavaa.

18.1

Perjantai, synttäripäiväni. Koulussa hommat sujuivat kivasti, pääsen koko ajan enemmän ja enemmän kiinni opettamiseen. Huvittavampaa oli sen sijaan se, miten ystävällisiä paikalliset ihmiset taas ovat. Matkalla kouluun eräs nainen antoi mulle paikallisia päärynöitä lahjaksi ihan muuten vaan. Kun tulin takaisin, tapasin yhden tutun joka antoi lahjaksi pussillisen perunoita. Tuttuni oli kuullut mun synttäreistä, mutta en tiedä olivatko nämä perunat synttärilahja vai lahja muuten vaan. Paikallisilla on usein tapana antaa jotain lahjaksi tutuillensa kun näkevät.

Illalla sain sitten nauttia oikeasti synttäreistäni. Pomoni Jenny ja Geoff olivat ilmoittaneet lähialueen brittipariskunnalle Foxeille, että minulla on synttärit. Foxeilla (jotka tunnen entuudestaan) on turistimökkejä ja ravintola kylässä, johon menin viettämään synttäreitäni Jennyn, Geoffin, Foxien, Stacyn, Caritan ja Sonjan kanssa. Ilta oli mukava, sain ekaa kertaa matkani aikana syödäkseni lihaa sekä todella maittavan synttärikakun!

19.1

Lauantai Aamuna heräsin aikaisin käydäkseni kirkossa. Matka igodan kirkolle on noin 8 kilometriä, joten käveltävää riitti, mutta jostain syystä olen aina pitänyt täällä kävelemisestä. Kuuntelen aina kävellessä musaa kuulokkeillani ja aina kun joku paikallinen tulee vastaan, tervehditään iloisissa merkeissä. Paikalla kirkossa, odotin näkeväni kaksi ystävääni Yuston ja Harryn, mutta kumpikaan ei ollut paikalla. Onneksi paikalla oli kuitenkin yksi nuori kaveri, joka osasi kääntää minulle lauseet joita en ymmärtänyt. Lauloimme paikallisia virsiä ja seurasin suht normaaleja kristillisiä kirkonmenoja.

Kirkkoreissun jälkeen, tulin takaisin kotitalolleni noin neljän aikaan iltapäivällä, jolloin alkoi hirvittävä kaatosade. Tämä sade oli sen verran kova, että se jatkui ilta yhdeksään saakka. Edellisellä reissullani täällä en ollut koskaan itseasiassa nähnyt sadetta, vaikka olin jopa 2 kuukautta paikalla. Nyt olenkin saanut kantapään kautta tuntea sateen voiman. Yleensä pitkien sateiden tullessa, lähes kaikkien paikallisten työnteko keskeytyy ja mennään sisään odottamaan sateen loppumista (vaikka se kestäisi kuinka monta tuntia.). Sateet ovat paikalliselle ympäristölle tietenkin hyvä juttu, mutta mietin vaan että miten kaikkein huonokuntoisimmat savimajat selviävät rankkasateista. Koska sateet pysäyttivät paikallisten ihmisten työt, se pysäytti myös mun työt joten chillailin koko loppupäivän.

20.1

Sunnuntai aamuna, menimme Foxien farmille hyvästelemään heidät. Herra ja rouva Foxi lähtivät kolmeksi kuukaudeksi takaisin kotimaahansa Englantiin, viettämään ansaittua lomaa. Foxien farmeilla vierailu on aina mielenkiintoista, vehreän ympäristön takia.

Päivällä kävimme Sonjan ja Caritan kanssa syömässä lähimmässä ravintolassa, Luhungassa 5 kilometrin päässä. Ravintolasta saa tilattua riisiä, kaalia, paistettuja perunoita, munakasta ja papuja. Tila on pieni ja lepposa, josta toivottavasti saan laitettua kuvan tänne. Paistetut perunat ja kokis maksavat vähän alle pari euroa. Iltapäivällä aloitin vetämään kylän lapsille "Sunnuntaiolympialaiset" sarjaa, jonka tarkoituksena on olla joka sunnuntainen yhteinen urheilukilpailu. Aloitimme kisaamalla, kuka saa parhaimman yhteistuloksen leukojenvedossa, punnerruksissa ja vatsoissa. Kaikki olivat täysin innoissaan mukana ja ensimmäinen voittaja saatiin, jonka tulokset olivat kutakuinkin 12 leukaa, 50 punnerrusta ja 61 vatsaa. En antanut heille mitään aikarajaa vaan kaikesta vedettiin maksimit. Pojat innostuivat tästä sen verran paljon, että tästä päivästä eteenpäin he usein kyselivät minulta uutta kilpailua.

21.1

Aamupäivä kohti Igodan koulua oli taas tiedossa. Lähdin iloisena käppäilemään paikalle, musat korvilla. Kun olin Yuston (opettajakolleegani) kodin kohdilla, hän tarjoutui kyyditsemään minua. Vastasin hänelle että "hamna shida, ninapenda kutenbea." Älä huoli, pidän kävelemisestä. Halusin kävellä koululle itsekseni ja rentoutua musat korvilla. Tansanialaiset ovat kuitenkin sen verran kohteliasta väkeä, että Yusto lähes pakottautui kävelemään minun kanssani. Tää ärsytti hivenen, koska olisin halunnu kävellä rauhassa ite, mutta nyt jouduinkin taas kielikylpyyn puolen tunnin matkan ajaksi. Eipäs tässä, maassa maan tavalla.

Seurailin tämän päivän lähinnä Yuston opetusta, enkä itse saanut paljoa vastuuta joten koulusta ei hirveästi kerrottavaa. Iltapäivällä kun palasimme Yuston kanssa koululta, olimme kävelemässä juuri hänen kotinsa kohdilla kun alkoi sataa kaatamalla. Menimme täksi aikaa hänen kotiinsa sisälle odottamaan sateen loppumista. Sisällä oli myös pari muuta opettaja kaveriani Fraida ja Paulo. Kun saavuimme sisälle Yusto halusi alkaa keskustelemaan Länsimaisten naisten pukeutumiskulttuurista. Välillä on ollut esimerkkejä, kuinka Mufindin kylässä on ollut länsimaalais naisia, jotka ovat pukeutuneet aivan liian paljastavasti. Keskustelimme Fraidan, Paulon ja Yuston kanssa vähän yli tunnin kulttuurieroista liittyen pukeutumiseen. Tää keskustelu oli varsin merkittävä hetki taas mulle, kun pääsin taas vähän enemmän käsiksi paikalliseen kulttuuriin. Ymmärsin, että liian paljastava pukeutuminen ei ole niinkään ongelma nuorille paikallisille, mutta vanhemmat eivät suvaitse sellaista yhtään. Olen pikkuhiljaa alkanut tulemaan entistä enemmän tutuksi myös 26-vuotiaan Paulon kanssa. Hän puhuu Englantia varsin hyvin ja on ihan mukava, mutta hieman nenäkkään oloinen opettaja. Useista ihmisistä huomaa heti, kun hän luulee olevansa muiden yläpuolella. Paulosta se näkyy, mutta hän osaa olla myös mukava, minkä takia viihdyn hänen seurassa.

Tiistaipäivä meni Luhungassa opettaessa. Opetus sujuu oikein mukavasti ja oppilaat tuntuvat pitävän minusta. Tykkään vertailla usein tekemisiäni 2 vuoden takaiseen aikaisempaan reissuun ja voin sanoa, että nyt opettaessani olen jälleen vapautuneempi ja pystyn pitämään homman paremmin käsissäni. Osaan myös enemmän swahilia, joten oppilaatkin ymmärtävät minua paremmin. Päivän erikoisin hetki oli kun, olin opettamassa yläasteen kakkosluokkalaisia, luokassa alkoi tärisemään ja kova meteli kuului ulkoa. Ajattelin aluksi, että joku iso rekka ajoi lähelle, mutta meteli yltyi sen verran kovaksi että tajusin sen olevan jotain muuta. Minä ja muut oppilaat riensimme katsomaan ikkunasta, kuinka alemmasta luokasta oppilaat pakenivat kovalla vauhdilla ulos. Selvisi, että juuri sen luokan kohdilla oli ollut pieni maanjäristys. Se kesti noin 5-sekunttia, mutta sai oppilaat ja opettajan pelästymään. Eräs mielenkiintoinen asia Tansanialaisissa on se, että olen nähnyt paikallisten pelästyvän usein, mutta he eivät koskaan näytä surullisilta tai järkyttyneiltä pelästyessään. Päinvastoin, he ovat iloisia ja nauravat yhdessä, toki hieman hermostuneina. Intressant!

Keskiviikkona jatkoin opetusta normaalisti Luhungan yläasteella. Fraida oli taas opettajakaverinani tulkkaamassa ja pidimme monia hyviä tunteja. Oppilaat, luokasta toiseen vaativat hirveästi apua koska paikalliset opettajat ovat usein kehnoja englannin kielen suhteen tai sitten eivät vaan välitä opettaa ollenkaan. Eräs huono puoli liittyen paikallisissa kouluissa opettamiseen on se, että opettajat käyttävät rangaistuksena kepillä piiskaamista, eikä siihen voi puuttua mitenkään. Muistan kahden vuoden takaa, kuinka eräs vapaaehtoistyöntekijä oli halunnut puuttua tähän, minkä seurauksena kyseiseen kouluun ei vähään aikaan päästetty ketään valkonaamoja opettamaan. Tämä on heidän kulttuurinsa ja meillä on meidän oma kulttuurimme.

Otin keskiviikkona uuden työprojektin itselleni. Mietin tapoja, millä voisin auttaa tätä kylää ja päätin, että alan valmistamaan videoa paikasta. Kerron lastenkylän toiminnasta ja kolmen lapsen tarinan. Videon tarkoitus on, että kun pääsen takaisin Suomeen alan jakamaan sitä eri paikkoihin, toiveena saada videonkatsojat lähettämään lahjoituksia Mufindiin.

23.1

Tämän päivän tarkoitus oli, että menisin taas Luhungan yläasteelle Fraidan kanssa, mutta mukaani tulisi suomalainen vapaaehtoistyöntekijä Sonja. Hän tulee katsomaan, minkälaista opetus paikassa on. Vierailimme kolmessa eri luokassa, joissa pyysin oppilaita esittämään kysymyksiä Sonjalle. Olin iloisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon kysymyksiä oppilaat heittivät ja yrittivät haastaa englannin kielen taitonsa. Kysymykset vaihtelivat perheestä ja sosiaalisista suhteista työmaailmaan. Sonja piti myös siitä, että pääsi kertomaan itsestään, mutta ei halunnut kuitenkaan alkaa opettamaan paikalla. Eräs hetki oli kuitenkin suht turhauttava. Kun halusin opettaa kakkosluokalle loppupäivästä historiaa, vedin oppitunnin erinomaisesti läpi, mutta tunnin loppupuolilla yksi oppilaista sanoi, että he ovat käyneet samat asiat jo läpi tänä aamuna. Mietin ensinnäkin, että miksi he kertoivat vasta nyt ja enemmän mietin taas sitä, että miksi minut oltiin pyydetty pitämään tämä kyseinen aihe historiasta, jos joku toinen sen oli jo pitänyt. Selvitin tämän rehtorin kanssa, joka selitti minulle että kyseessä oli vain väärinkäsitys, ei muuta.

24.1

Tänä päivänä ei ollut koulua, vaikka Fraidan kanssa kävimme koulun pihassa kääntymässä. Minulle ei oltu kerrottu, että tänään oli vapaapäivä. Onneksi kuitenkin olin hyvällä päällä koska minun piti muutenkin lähteä aikaisin pois. Tarkoituksenamme oli lähteä vapaaehtoistyöntekijöiden ja pomojeni kanssa viettämään parin päivän vapaaviikonloppua isommassa kaupungissa Mafingassa. Ennen tätä, koin kuitenkin mielenkiintoisia hetkiä yhden videoni päähenkilön, Zainabun kanssa. Zainabu on 14-vuotias epilepsiasta kärsivä sokea tyttö, jolla on julma historia takanaan. Hänen äitinsä koitti alussa hoitaa Zainabun epilepsiaa kaupungin sairaalassa, mutta koska kustannukset olivat sen verran kalliit, äiti alkoi käyttää Zainabua paikallisella poppamiehellä. Paikalliset poppamiehet ovat usein erittäin epäilyttäviä, enkä ole kuullut koskaan tarinaa, että he olisivat osanneet auttaa potilaitaan. Zainabun tapauksessa hänestä tuli sokea poppamiehen avustuksen myötä. Hän oli luokkansa parhaita oppilaita, kunnes sokeutui ja äiti halusi hänet pois koulusta. Äiti alkoi ajanmyötä laiminlyödä lastaan enemmän ja enemmän ja jätti Zainabun usein 8-12 tunniksi kotiinsa. Eräs vapaaehtoistyöntekijä teki kerran potilaskäyntejä kylällä ja Zainabu tavattiin näin ensimmäisen kerran, pimeään taloon jätettynä, kanankakan ja virtsan peitossa. Äiti ei pitänyt käytännössä mitään huolta Zainabusta ja erään kerran, eräs mies raiskasi Zainabun, samalla kun hänen äitinsä oli vieressä eikä tehnyt tilanteelle mitään. Äiti kutsui Zainabua matkalaukuksi, mikä kertoo jotain hänen suhtautumisestaan. Monen tapahtuman jälkeen, kylän valtuusto antoi eteenpäin päätöksen, jonka myötä Zainabun oli tultava Jennyn ja Geoffin lastenkylään. Viimeiset 2-3 vuotta tämä sulkeutunut sielu, on koittanut saada elämäänsä kuntoon lastenkylällä. Zainabu hädin tuskin puhuu mitään, eikä pysty kunnolla kävelemään, mutta hän on parempaan päin. Minä kävin tapaamassa häntä kitaran kanssa ja lauloin hänelle Bruce Springsteenin – My city of ruins kappaleen, mitä oon pitänyt aina eräänlaisena rukous kappaleena. Tän päivän jälkeen haluisin tervehtiä Zainabua useammin.

Iltapäivällä matkustimme sitten Mafingaan, jossa yövyimme eräässä nunnaluostarissa. Luostari oli varsin mieluisa, todella hiljainen ja kaunis ympäristö, jossa nunnia vaelteli ympäriinsä. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus lähteä käymään eräässä Rugby turnauksessa. En ole koskaan pelannut rugbyä, mutta huomenna olisi mahdollisuus päästä seuraamaan sitä ja kenties jopa pelaamaan.

25.1

Hirveän lämmin päivä, paloin heti aamulla kun matkasimme Rugby tapahtumaan. Paikalla tapahtumassa, oli varsin erikoinen fiilis. Olin tottunut siihen, että enemmistö ympärillä on tummaihoisia, mutta nyt olikin päinvastoin. Tapahtuma oli pääasiassa vapaaehtoistyöntekijöiden järjestämä, ja nämä työntekijät olivat ihmisiä ympäri maailmaa, jotka työskentelivät eri puolilla Tansaniaa. Pääsin pelaamaan yhteen joukkueeseen, joka oli varsinainen sekasoppa eri maan kansalaisia. Seuraavista maista oli väkeä : Kanada, Tanska, Usa, Saksa, Zimbabwe, Etelä-Afrikka, Australia ja Suomi. Pelasimme pelimuotoa nimeltä Touch Rugby, joka on ei väkivaltaisempi muoto tavallisesta rugbysta. Kukaan meidän joukkueesta ei ollut pelannut tätä ennen, joten olimme kunnon altavastaaja joukkue, joka hävisi kaikki ottelut reippaasti. Tämä ei kuitenkaan pahemmin haitannut, koska hauskaa oli ja oli kiva tutustua eri ihmisiin. Väsyneinä ja hyvin ravittuina palasin illalla kahdentoista aikoihin takaisin Mufindiin protea talolle. Seuraavana päivänä odottaisi jälleen raskas liikuntasessio kun menisimme 8 kilometrin päähän kylävisiiteille.

26.1

Superväsyneenä, lähdimme kahdeksan kylän teinin kanssa käpöstelemään kohti mleveluan kylää. Siellä olisi tarkoitus käydä neljä taloa läpi, kantaa heille puita, vettä ja kysellä sairaskuulumisia. Rugbyn peluu tuntui kropassani koko matkan ajan, mutta en antanut tämän haitata. Olin innostunut siitä, että sain nähdä taas uusia kyliä. Vierailimme ensimmäiseksi sokean mummon luona, jonka kaikki lapset olivat kuolleet ja hänestä huolehti vain yksi naapuri. Kävimme hakemassa poikien kanssa hänelle kukkulan huipulta polttopuita ja tytöt hakivat vettä. Mufindi on vuoristoista aluetta, joten missä tahansa laahustaminen on suht rankkaa ja varsinkin nyt kun piti kantaa isoja puita mukana, suoritus oli fyysisesti kovaa luokkaa. Minä päätin kantaa isoimman puun ja paikalliset olivat tästä huvittuneen oloisa. Sokea mummo oli iloinen visiitistämme ja palkitsi meidät isolla määrällä banaaneja. Tämän jälkeen vierailimme perheen luona, jossa oli äiti ja kaksi lasta. Äiti oli menettänyt toisen kätensä syövän takia ja lapset olivat alle 6-vuotiaita. Nämä visiitit ovat aina todella pysäyttäviä, kun näkee sairaiden ihmisten elämää ja heidän surkeakuntoisen talonsa. Silti jostain syystä, en voinut olla nauramatta kun yksi teinipojista Stefano, joka tulkkasi minulle välillä swahilia menetti päivän aikana äänensä. Stefanon ääni kuulosti lähes mikkihiirimäiseltä hänen kysyessään "Do u want me to translate again." kun olimme talossa sisällä. Onneksi paikalliset ymmärsivät nauruni aiheen ja yhtyivät hupiini.

Visiitit taloihin olivat kaikki vastaavanlaisia ja rankan reissun jälkeen illalla oli vuorossa taas järjestämäni sunnuntaiolympialaiset. Tänään oli vuorossa tarkkuusammuntaa ritsalla. Lapset olivat aivan intona tästä ja osallistujamääräkin oli paljon suurempi kuin viime viikolla. Ammuimme ritsalla pulloja pöydältä ja voittaja sai lahjaksi kokispullon.

27.1

Maanantaipäivä. Tänään olisi vuorossa taas Igodan ala-aste. Tällä kertaa Yusto oli jo koulussa valmiina, joten minä sain kuunnella vapaasti musiikkia ja kävellä rauhassa. Musiikin kuuntelun hienoimpia tilanteita on ne kun kuulee ensimmäistä kertaa jonkun biisin, joka kolahtaa niin, että koko ruumis tuntuu sätkyvän biisin mukana. Tällanen fiilis tuli mulle, kun kuulin ekaa kertaa Dave Matthews Bandin kappaleen Alligator Pie. Hurjan menevä kappale, joka tempaisee mukaansa alusta alkaen hyvällä temmolla. Kävelin siis iloisena koululle, jossa vedimme Yuston kanssa hyvän päivän. Iltapäivällä paneuduin videon tekoon enemmän ja uppouduin videon kolmen päähenkilön elämään. Tarinat, jotka siihen liittyvät ovat niin koskettavia, että ne saavat mutkin suht pois tolaltaan. Toivottavasti kuitenkin jaksan paneutua tähän videoon niin, että siitä tulisi hyvä ja suomesta käsin tulisi lahjoituksia tänne.

Illalla opetin kyläni teineille vuorostaan ajatuskartan tekoa. Käytin esimerkkinä tarinaa heidän rehtoristaan ja pyysin heitä kirjaamaan tärkeimmät asiat ylös, josta muodostuisi sitten ajatuskartta. Opetus meni suhteellisen hyvin ja uskon, että teinit tajusivat idean. Saa nähdä kiinnostaako heitä käyttää tätä käytännössä.

30.1

Päivät ovat entistä mukavempia kun opin swahilin kieltä lisää ja lisää. Päivällä olin opettamassa taas Luhungassa. Kävin yläaastelaisten kanssa läpi genetiivejä (my father's name is, my teachers name is, this is mine, these are ours jne). Aluksi oli vaikeuksia saada oppia heidän päähän, mut vitsi miten hyvä fiilis tuli kun lopussa kyselin vastauksia niin enemmistö viittasi tietävänsä. Lopputunneista puhuttiin aiheesta, kuka on sinun esikuvasi? Oppilaat keskustelivat pareittain tai ryhmissä aiheesta englanniksi ja lopussa harjoiteltiin esiintymistä kertomalla oma esikuvansa englanniksi kaikkien kuullen. Pistin kolmosluokkalaiset vähän pahempaan paikkaan ja laitoin ne esiintymään luokan eteen. Vaikka lähes kaikki puhuvat ujosti ja hiljaisesti englantia, kukaan ei kuitenkaan vastustanut luokan eteen menemistä, mitä Suomessa usein näkee. Hieno päivä siis.

Työpäivän jälkeen hengailin lähinnä lastentaloilla Mamojen ja lasten kanssa jutskaillen. Tanssittiin paikallista Kiduku tanssia, mikä aiheutti suurta hilpeyttä lähes kaikissa kun näkivät mun makeet tanssimuuvit. Kävimme illalla teinipoikien kanssa jutustelua liittyen heidän suhteeseensa koulunkäyntiin. Juttu on aika monipiippuinen, koska nämä 5 teiniä, jotka vähän kapinoivat ovat hyviä koulussa. Heidän ongelmansa on se, että koulu on sen verran kaukana (10 km.) matka, että he eivät jaksa täältä käsin käydä sielä. Koulunkäynti heille on aika rankkaa, koska aamupäivät pitäisi tosiaan olla 10 km. Päässä, sitten pitäisi palata takaisin kotikylälle töihin ja sitten taas iltakouluun 10 kilometrin päähän. Poikien väsymyksen ymmärtää, mutta kun olen kuunnellut vanhempien ihmisten puheita pojista, suurin ongelma on se, että heitä vaivaa vain teini-ikään kuuluva ongelma, mihin liittyy vapaudenhaluisuus ja aikuisena oleminen. He haluaisivat muuttaa koulun lähettyville asumaan yhdessä. Ongelmaksi tässä tapauksessa muodostuisi se, että heillä ei ole tarpeeksi rahaa ja kylällä asuminen on heille yleisesti paljon raskaampaa. Monet teinit tulevat ankarista taustoista lastenkylälle ja heidän sukulaiset saattaisivat taas puuttua peliin jos he asuisivat yksin.

Torstai 31.1

Paikallinen kirjastonpitäjä, Chalice oli pari kertaa pyytänyt minua lähtemään aamulenkille, joten tänään sitten viimein lähdin. Herätys aamuviideltä ja pimeän taivaan alle juoksemaan. Chalice tuli hakemaan minua kotoani, ja lähdimme. Hän vaikutti hyväkuntoiselta tyypiltä, joten jännitin vähän että jaksanko hänen perässään. Juoksimme pitkää ylämäkeä pääkylälle, jonka matkalla joukko lapsia liittyi juoksuumme mukaan. Chalice piti lapsista ja lauloi juoksun aikana armeijamaisia lauluja, joihin lapset välillä vastailivat. Olimme juossut pääkylälle saakka noin 2 kilometriä mäkeä ylös, kunnes chalice sanoi, että käännytään jo takaisin. Olin odottanut paljon pidempää juoksua, joten olisin halunnut jopa jatkaa juoksua, mutta lähdin myös mielelläni takaisin.

Aamupäivästä kävimme foxien farmilla pomojeni kanssa, ja pääsin pitkästä aikaa myös Facebookissa käymään. Oli tosi kiva nähdä, kuinka ihmiset oli onnitellu mua synttärien johdosta ja laitellu viestejä matkaani liittyen. Farmilta menin sitten taas Luhungaan opettamaan. Tänään jatkoin taas roolimalli aihetta, mistä oppilaat pitivät paljon. Harjoittelimme esiintymistä luokan edessä, mikä sujui kaikilta hyvin.

Pitkän päivän jälkeen illalla, olin kotonani rentoutumassa, kunnes sain kutsun auttamaan mäkeen jumiin jäänyttä rekkaa. Lähdin semi väsyneenä pimeään iltaan, taskulampun säestämänä ja löysin alamäestä rekan, jota oli jo 7 tyyppiä avustamassa. Apua tarvittiin lisää ja kävimme hakemassa tiilikiviä mäen yläpäästä, jotka sitten rikoimme ja tasoitimme tien kuoppiin, tien tasaamiseksi. Hikistä hommaa, mutta Tansanialaisten kanssa fyysinen työskentely on minun mielestä aina kivaa. Rekka pääsi viimein ylös ja hurrasimme kaikki yhdessä onnistuneelle työlle ja menimme nukkumaan.

4.2

Ollaan päästy jo Helmikuun puolelle, aika menee täällä suht nopeasti vaikka kotopuolessa kaipaan jotakin aivan älyttömästi. Se on ainoa asia, joka vaikuttaa mielialaani huonosti täällä. Muuten nautin lähes jokaisesta hetkestä. Pääsin viime perjantaina taas vierailemaan uuden tuttavuuden luona, kun lastenkylällä työskentelevä Mama Esra, kutsui minut kotiinsa syömään. Fraida oli myös paikalla. Söimme jälleen paikallista ruokaa, Ugalia (riisiä ja vihanneksia) ja sain myös jälkkäriksi limpparin. Melkoinen luksusateria siis. Täällä ei lihomaan pääse oikeastaan mitenkään, kun tulee muutenkin urheiltua niin paljon. Ainoa, mikä voi lihottaa on limppari, mitä tulee vedettyä paljon täällä, ihan vaan sen takia, koska koko ajan janottaa ja limppari on niin halpaa (50 senttiä puolen litran pullo).

Aloitin lauantaina pitämään kasvatuskerhoa lastenkylän teineille, jossa puhuimme myös roolimallin merkityksestä. Kasvatuskeskustelun jälkeen halusin pitää vähän hauskaa teinien kanssa ja opetin heidät pelaamaan korteilla ristiseiskaa. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka fiksun opettajakolleegani Fraidan kilpailuhermot vaikuttivat hänen opetukseensa kun hän osallistui kanssa peliin. Pyysin häntä tulkkaamaan ohjeita välillä englantia osaamattomille, mutta hän ei välillä tulkannut ja veikkasin tämän johtuvan siitä että hän halusi vain itse voittaa. Huvittava tapahtuma kaikenkaikkiaan. Illalla menimme Caritan, Sonjan ja Stacyn kanssa pomojeni luo viettämään valkoihoisten iltaa, syöden, juoden ja musiikkia soittaen. Leppoisa ilta kitara kädessä.

Sunnuntai meni sitten taas potilaskäyntejä tehdessä. Visiitti oli suht samanlainen kuin edellisellä kerralla, nyt kävimme vain useamman talon läpi. Se tarkoitti samalla sitä, että reissukin oli rankempi. Olin illalla rättiväsynyt, enkä tehnyt pahemmin ulkotöitä kun sade oli puolellani ja esti ulkoilun.

Tänään, maanantaina opetin ensimmäistä kertaa tällä reissulla ilman tulkkia. Hommat menivät yllättävän hyvin, vaikka kyseessä oli ala-astelaiset, keiden englannintaso on aivan surkea. Onneksi osaan kuitenkin tietyt Swahilin kielen fraasit, mitkä auttavat ymmärtämään tarpeen tullen. Hyvä fiilis jäi. Ilta meni taas opetushommissa ja oppilaiden tehtäviä korjaillessa.

5.2

Tiistai päivä. Heräsin aamulla kuvailemaan videooni pätkiä Hesronista ja Harrysta. Harry on paikallinen 19-vuotias hyvin englantia puhuva kaveri, joka työskentelee Jennyn ja Geoffin alaisena vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa. Hän on aamuisin auttamassa Hesronia, cp-vammaista, jolla on vaikeuksia lihasten toimintojen kanssa. Hesronin suuri ongelma on hänen selkänsä, joka tukehduttaa hänet jossain vaiheessa. Hänen molemmat reidet ovat sijoiltaan. Jos ne saisi paikalleen, hän pystyisi kävelemään. Hyvän kuntoutuksen tuloksena lihakset ovat lähes puoliksi paikallaan, mutta matkaa on silti vielä paljon. Hesroni on lastenkylän yksi suosituimpia lapsia. Muut lapset rakastavat häntä ja hän vaikuttaa usein pirteältä, vaikka elämä onkin varmasti rankkaa.

Viime aikoina olen ottanut enemmän ja enemmän työn alle kylän teinien vahtimisen. Olen ollut jo neljänä arki-iltana peräkkäin kokouksissa teinien ja opettajien kanssa miettimässä, että miten huonosti käyttäytyvät nuoret saataisiin ruotuun. Eilisiltana kaksi kylän teiniä eivät tulleet iltakouluun vaan jäivät oman koulunsa alueelle hengailemaan ja pelailemaan jalkapalloa. Odotin illalla kylällä pomoni Jennyn kanssa heidän saapumista ja kuuntelin kuinka Jenny läksytti heitä ja uhkasi potkia heidät ulos kylästä. Pojat, Moses ja Remidjo ovat usein viisveisanneet kylän säännöistä ja tämän takia Jenny meinasi potkia heidät. Onneksi pojat ovat kuitenkin fiksuja ja toivottavasti viimein tajusivat, että he eivät voi enää jatkaa näin.

9.2

Elämä vyöryy täällä eteenpäin ja aika kuluu. Hassua ajatella, että on jo kuukausi mennyt täällä. Toinen kuukausi olisi jäljellä, jonka jälkeen lähtisin Arushaan viimeiseksi kuukaudeksi töihin. Keskiviikkona oli mielenkiintoinen hetki, kun matkustin moottoripyörällä opettajakolleegani yuston selässä. Yusto on hieman kömpelö kuski ja kun ajoimme erästä jyrkkää alamäkeä, yuston pyöränhallinta petti ja kaatusimme maahan. Onneksi vauhdit eivät olleet kovat, mua ei hirveästi sattunut mutta yustolla kävi polveen. Onneksi hän pystyi kuitenkin kävelemään, ja lähinnä vaan nauroimme tapahtuneelle. Opetukset sujuvat mukavasti eteenpäin, saan koko ajan enemmän ja enemmän juonesta kiinni. Kolme mamaa oli käynyt kertomassa opettajakaverilleni Fraidalle, että heidän lapsensa alkaa viimein tajuamaan englannista jotain, kun olemme alkaneet opettaa. Hyvällä palautteella jaksaa aina pitkälle.

Torstai iltana olin mukana tilaisuudessa, jossa kerrottiin seksistä ja kondominkäytöstä kylän nuorille. Heille kerrottiin suht avoimesti ja laajasti kaikenlaista seksiin liittyvää ja minun osuuteni oli lähinnä kertoa kondominkäytöstä ja välittämisen merkityksestä seksiä harrastaessa. Mielenkiintoinen tilaisuus kaikenkaikkiaan, nuoret suhtautuivat suht häpeillen tilaisuuteen, mutta yllättävän kypsästi.

Perjantaina paikalle saapui suomalaisia ja tansanialaisia vieraita. Suomalaiset Antti ja Johanna kertoivat minulle, viimeisen kuukauden työmahdollisuuksista ja sain viimein kuvan siitä, mitä mahdollisesti saatan tulla reissuni lopussa tekemään. Päivä oli kokonaisuudessaan hauska, joka päättyi siihen, että soitimme kaimani Antin kanssa illalla kitaraa paikallisille ja lauloimme. Paikalliset lauloivat myös komean harmonisesti Tansanian kansallislaulun.

11.2

Lauantai-iltana lähdin kahden paikallisen kaverini Fraidan ja Harryn kanssa, heidän kotikyläänsä Iegeyaan moottoripyörillä matkaten. Harry ja minä menimme samalla prätkällä ja Fraida meni toisen paikallisen kanssa. Lähdimme matkaan vähän turhan myöhään kuuden aikoihin, mikä tarkoitti sitä että jouduimme matkaamaan vuoristossa pimeässä ja pahalla säkällä myös sateessa. Iegeya on kaukana minun kylästäni, n. 25 kilometriä. Tiet sielläpäin ovat todennäköisesti maailman huonoimpia ja kapeimpia, enkä halua kuvitellakkaan minkälaista se on sateella. Matkasimme noin puolet matkasta suht sujuvasti, kunnes tiet alkoivat huononea ja liukkaus astui kuvioihin. Ajoimme noin 30 kilometrin vauhtia, kun Harry huikkasi minulle, kuinka rakastaa meidän käyttämää mopoa koska se kulkee lujempaa ylämäissä kun fraidan mopo. Fraidan mopo oli ylämäessä meidän edellä ja Harry halusi hurjastella ja ajoi heidän ohi. Minä näytin ohittaessa peukkua heille ja Fraida ja hänen kuskinsa nauroivat makeasti. Pääsimme mäen ylös ja Harry pisti lisää vauhtia, kunnes seuraavasas kurvissa liukkaus yllätti pahasti meidät ja minä lensin pyörän selästä persuksilleni ja Harryn jalka jäi prätkän alle. Harry satutti itseään onneksi vain hieman ja minullakin tuli vain pieni mustelma ja litimärät, likaiset shortsit. Selvisimme säkällä siis. Matka kuitenkin jatkui ja vähän ajan päästä kaaduimme uudestaan, nyt tosin lyhemmissä vauhdeissa ja sain kädellä otettua vastaan. Tämän jälkeen kun tiet jatkoivat huononemistaan ja tuntui kun olisin vaarallisella vuoristoradalla korkeita mäkiä noustessa ja laskiessa, nautin tilanteesta lapsen aivoilla mutta samalla pelkäsin. Onneksi kuitenkin pääsimme pian Iegeyan kylään.

Iegeyan kylä on Mufindin köyhimpiä kyliä, tunnettu kuitenkin kauniista maisemistaan ja lukuisista banaanipuistaan. Illalla pimeän aikaan saapuessamme, en kuitenkaan tätä kauneutta vielä nähnyt. Perillä meitä odotti 2 muuta paikallista ja valmis ruoka. Vietimme leppoisan illan Fraidan, Harryn, Anetin ja Mama Faustinan kanssa keskustellen kulttuurien välisistä eroista, uskonnosta ja yleisesti ihmisistä. Hienoa aikaa :) Heräsin Fraidan kodissa aamuun, ja näin ensi kertaa kauniit näkymät. Söimme aamupalaksi pannukakulta muistuttavaa zapati leipää, jonka jälkeen kävin Fraidan kanssa vähän tutkimassa maisemia. Olen aina rakastanut Mufindin maisemia, mutta nyt ensimmäistä kertaa meinasin oikeasti ruveta itkemään siitä kuinka hienossa paikassa olin. Sanotaan, että ihminen voi katsoa loputtoman ajan tulta, merta ja vastasyntynyttä lasta. Lisäisin tähän kolmen sarjaan vielä Mufindin kauniit maisemat. Jokaisen pitäisi nähdä nämä. Harry joutui lähtemään minua ja Fraidaa aikasemmin, joten minä ja Fraida jäimme tutustumaan kylään. Fraida näki vanhoja ystäviään ja minäkin puhuin heidän kanssaan Swahilia ja Kiheheä parhaani mukaan. Fraida sanoi, että hän yllättyi positiivisesti ihmisten suhteesta minuun. Yleensä paikalliset huutelevat valkonaama huutoa, mutta todennäköisesti se, kun minä puhuin kiheheä paikallisille sai heidät uskomaan, että olisin yksi heistä. Kävin Fraidan kanssa päivän aikana kirkossa, jossa jouduin mm. Pitämään lyhyen puheen itsestäni Swahiliksi. Sain kiitokseksi raikuvat aplodit, vaikka mokailinkin paljon. Vietimme loppupäivän parin paikallisen kanssa korttia pelaillen. Opetin heidät pelaamaan läpsyä, jota tuli katsomaan paikallisia lapsia ja aikuisia. Hauskaa riitti ja saavuin illalla kahdeksan aikoihin kotikylääni. Tuntui yllättävästi aivan kuin olisi tosiaan palannut kotiin, kun tutut maisemat tuli ja tutut ihmiset kylässä huutelivat tervehdyksiä paluulleni. Hieno reissu.

Lauantai 16.2.2013

Palaveri teineistä

Tämä viikko sujui melkoisella vauhdilla. Joka päivä oli koko ajan, jotain tekemistä jonka vuoksi raporttien kirjoittaminen jäi vähälle. Pomoni, Jenny ja Geoff ovat olleet viikon poissa, joten minun vastuuni lastenkylän iltakoulusta on ollut isompi. Järjestin viikon alussa iltakoulun kolmen opettajan, Fraidan, Harryn ja Hesran kanssa kokouksen, jossa kävimme läpi opetustapoja ja kurinpitojärjestelmää. Iltakoulussa käyvät teinit eivät vieläkään liiemmin tunnu piittaavan aikataulusäännöistä, joten päätimme että alamme rankaisemaan heitä jättämällä heidät pois iltakoulusta kokonaan, jos he tulevat myöhässä. Uhkailu onnistui ja loppuviikkoa kohti teinit alkoivat aina olemaan aikaisin paikalla.

Viikko oli kaikinpuolin erilaisia tapahtumia täynnä. Keskiviikkona saimme autokyydin Fraidan kanssa yläasteelle, jonka takia otin mukaan kitaran, jotta voisin vähän soittaa ja laulaa nuorten kanssa. Kitara ja laulu oli hurja menestys. Lauloimme yläastelaisten kanssa Tansanian kansallislaulun ja kerroin nuorille säveltämisen mahdollisuuksista. Kun tulin noin kuukausi sitten Tansaniaan, halusin opetella viikonpäivät ulkoa Swahiliksi. Mietin pitkään, että miten nämä voi jäädä mieleen, mutta sitten päätin säveltää swahilin kielisen viikonpäivä laulun, jonka myötä opin viikonpäivät. Onnistuin myös samalla säveltämään kappaleen, josta lapset ja keskiviikko päivänä myös nuoret valtavasti pitivät. Torstaina ja perjantaina kun tulin uudestaan kouluun, nuoret hyräilivät laulua hymyillen aina minun kulkiessa ohi. Kävin iltapäivällä myös ala-asteella esiintymässä koko koululle. Lauloin heille Tansanian kansallislaulun ja Bruce Springsteenin kappaleen My City of Ruins, jolla on eräänlainen voimaa antavan sanoman merkitys. Lapset ja opettajat pitivät tästä ja sanoivat, että minun pitää tulla vielä uudestaan kitaran kanssa paikalle.

Torstaina oli vuorossa ystävänpäivä. Aloitin päiväni jälleen yläasteella. Ajattelin, että opettaisin pelkkää kielioppia tänään ja mainitsisin pikaisesti ystävänpäivän merkityksestä, mutta mua ei kiinnostanut tänään pätkääkään opettaa kielioppia niin vaihdoin alkutunnilla lennosta pääaiheeksi ystävänpäivän. Kerroin siis sen merkityksestä nuorille ja pyysin heitä tekemään paperille ystävänpäiväkortin, jonka he tunnin lopussa antaisivat jollekin luokassa. Korttiin he kirjoittaisivat englanniksi hyvää ystävänpäivää ja miksi he pitävät kyseisestä ihmisestä. Tein tämän kolmelle eri luokalle ja jokainen luokka suhtautui tehtävään hieman häpeillen, mutta todella innoissaan. Minä taisin saada yhteensä 5 ystävänpäiväkorttia oppilailta. Iltapäivällä oli vuorossa suomalaisen vapaaehtoistyöntekijän jäähyväisjuhlat. Paikallinen vapaaehtoistyöntekijöiden komitea oli suunnitellut Sonjalle yllätysjuhlat, johon valmistettiin kakku, lahjaksi kankaita ja nuoret esittivät tanssiesityksiä. Esitykset olivat hienoja ja ihailin paikallisten laulu- ja tanssitaitoja. Kaikenikäiset ihmiset tanssivat iästä riippumatta ja pitivät hauskaa. Minäkin irrottauduin suomalaiskuorestani ja menin tanssiin mukaan, mikä yllätti paikalliset. Illalla menin vielä Yuston luo syömään Sonjalle järjestettyä jäähyväisillallista, missä Yusto ja Harry koittivat tehdä kasvispihvejä länsimaiseen tapaan. Luulin olevani myöhässä, kun saavuin sinne vasta puoli yhdeksältä, mutta selvisi että ruoka ei ollut vielä lähellekkään valmista. Ruoka oli valmista noin 11 aikoihin, jolloin söimme erittäin hyvää ruokaa, joka ei tosin näyttänyt pätkääkään kasvispihveiltä. Kiva ilta jälleen ja aamulla aikaisin herätys yläasteelle.

Aamu yläasteella olikin sitten taas eräänlainen Deja vu ilmiö, kun opettajat eivät olleetkaan kertoneet minulle, että tänään on peltotyöskentely päivä. En antanut tämän haitata, koska tästä ei oltu kerrottu oppilaillekkaan, jotka tulivat kouluun koulupuvuissa peltopukujen sijaan. Päätin kuitenkin jäädä koululle seuraamaan oppilaitten työskentelyä pellolla. Otin kuvia heistä ja autoin samalla peltotyöskentelyssä, kun samaan aikaan opettajat istuskelivat tuoleilla tylsistyneen näköisinä. Lähes kaikki Tansanialaiset rakastavat, kun heistä otetaan kuvia. Tämän takia oppilaat olivat varsin innoissaan minun kuvaussessiostani, mistä pidin toki itsekin. Illalla oli sitten vuorossa Madisissa työskentelevän vapaaehtoistyöntekijän Janellen syntymäpäiväjuhlat, joita hän tuli viettämään protea talolle, jossa asun.

17.2

Pitkän viikon jälkeen on hyvä levätä. Jäin lauantai aamuksi lepäilemään protea talolle. Kaksi viimeyötä on tullut nukuttua yhteensä joku 9 tuntia, joten lepo tuli tarpeeseen. Lähdin lounaan jälkeen kahden ja puolen tunnin kävelyreissulle. Toivoin löytäväni uuden kylän, mutta löysin sen sijaan jälleen uusia hienoja maisemia, jotka eivät koskaan jätä kylmäksi. Kävelin väsyneenä foxien lomahuvilan ohi, mihin menin ottamaan kokiksen palkinnoksi kävelystä. Juuri kun ajattelin lähteä kävelemään kotikämpille päin, minut pysäytti auto, jossa oli tansanialainen kuski ja kaksi uutta brittivapaaehtoistyöntekijää takapenkillä. Kuski sanoi, että hän ei osaa ajaa meidän protea talolle, joten minun piti ohjata heidät ja sain ilmaisen kyydin samalla. Tytöt olivat n.19 vuotiaita molemmat ja puhuivat niin britti englantia kun olla voi. Minulla oli yllättävän vaikeaa ymmärtää heitä, vaikka he kehuivatkin englanninkielen taitoani. Saavuimme proteatalolle, johon tytöt jäivät levähtämään pitkän matkan jälkeen. Lähdin itse pelaamaan futista kylän poikien kanssa.

Sunnuntai aamu lähti sitten käyntiin taas kylävisiiteillä. Lähdimme kyläni teinien kanssa kauas noin 16 kilometrin päähän autolla. Saavuimme isoon kylään, jossa olisi tarkoitus käydä keräilemässä tietoja sairaista ja auttamassa heitä. Minun vastuukseni jäi tällä kertaa yleiskunnon kirjaaminen paperille. Tämän jälkeen meille tuli kutsu paikallisiin hautajaisiin. Saavuimme paikalle pienelle kodille, jossa oli ulkopuolella jokunen pari sataa hautajaisvierasta. Sisällä oli huone täynnä paikallisia mamoja. Sain kutsun sisälle ja pieneeseen huoneeseen, jossa ruumis makasi sängyllä ja lähimmät perheenjäsenet olivat hänen ympärillään hysteerisesti itkien. Fiilis oli aika karmiva, koska itku ei ollut mitään hillittyä vaan itkua, joka kuulostaa siltä kun jotain kidutettaisiin. Huoneessa ollessani ruumiin lähimmäiset käyttäytyivät siis hysteerisesti ja yksi nainen piti minusta kiinni. Koin, että minun ehkä kannattaa jättää omaiset rauhaan, joten sanoin heille "Jumala, siunatkoon teitä" swahiliksi ja lähdin ulos odottamaans seremonian alkua muiden omaisten, kyläläisten ja omien kyläläisteni kanssa. Paikalliset lauloivat kauniisti menehtyneen muistolle ja kaikki sadat vieraat kyynelehtivät. Veikkaan, että useat heistä eivät edes tunne vainajaa, vaan tulivat pelkästään siksi että paikalliset ovat yleisesti niin solidaarista väkeä. Jouduimme lähtemään kyläläisteni kanssa aikaisemmin pois, koska teinipojat joutuivat menemään koululle tänään tekemään kokeen. Matkalla kylälle, yksi tuttu mama tuli vastaan kyynelehtien. Olin niin tunteellisessa tilassa, että rupesin itsekin välittömästi itkemään. Eräs nainen tuli eteeni, polvistui ja sanoi swahiliksi että "rauha, ei ongelmaa". Tämän jälkeen eräs paikallinen teinityttö tuli luokseni hysteerisesti itkien ja pyysi minua ottamaan hänet mukaan kylääni. Yksi teinipojista kertoi minulle, että tämä tyttö on hullu, siitä ei kannata välittää. Tuossa tilassa oli vaikea olla välittämättä, mutta jätimme kuitenkin tytön kylään, koska näistä asioista täytyy ensin jutella pomon kanssa, jonka jälkeen tehdään päätös. Kokemus oli samaan aikaan erittäin tunteellinen, lämminhenkinen ja sydäntä raastava. Olin helpottunut kun pääsimme lähtemään sieltä pois.

23 .2 Lauantai

Mielenkiintoisia asioita tapahtuu joka päivä ja kiirettä riittää. Sen takia välillä unohtuu asioiden kirjaaminen ylös, mutta pyrin parhaani mukaan kuitenkin kirjoittamaan aina kun pääsen koneen ääreen. Jokainen päivä on jollain tavalla erilainen ja koko ajan oppii enemmän ja enemmän kulttuurista.

Maanantai iltana sain kuulla, kuinka samanikäinen Tansanialainen opettajakaverini Fraida ei läpäissyt yläasteen viimeisen luokan koetta. Tämä oli suuri yllätys, koska Fraida oli viimeiset vuodet saanut luokkansa parhaita numeroita lähes koko ajan. Tämä koe oli Fraidalle toinen kerta yrittäessä päästä läpi. Fraida oli aivan musertunut tästä. Yleensä niin iloinen ihminen olikin nyt täysin sulkeutunut ja oli pari seuraavaa päivää todella allapäin. Muistan kuinka pomoni saapuivat takaisin kylään ja kerroin ensin tästä Jennylle, koska Fraida pelkäsi hänelle kertomista. Jenny oli järkyttynyt, että miten tämä voi olla mahdollista ja sanoi selvittävänsä asian kouluministeriön kanssa. Tansanian kouluihin on tullut tiukempi koesysteemi viime vuonna, koska yläasteita on hirveä määrä, mutta lukioita sen sijaan vähän. Tämän myötä kaikista yläasteen viimeisen luokan opiskelijoista vain puolet pääsivät lukioon. Toinen syy saattaa olla korruptio. Rikkaat perheet maksavat lapsensa lukioihin ja jos muutkin haluavat lukioon, he voivat "tarkistuttaa" kokeensa 50 euron maksua vastaan, joka nostaa heidät lukioon. Surullinen tilanne Fraidalle, koska pääsykokeeseen valmistava lukuvuosi maksaa 1,5 miljoonaa shillinkiä mikä vastaa noin 750 euroa, joka on paljon kenelle tahansa paikalliselle. Keskiviikkona oli erään pojan jäähyväisjuhlat kun hän lähti pois lastenkylältä omien sukulaistensa pariin. Paikalliset juhlat ovat aina hurjat tanssimisbileet. Meillä oli erittäin hauskaa, mutta huomasin yhdessä vaiheessa että Fraida ei ollut paikalla. Menin etsimään häntä ja hän oli huoneessaan sängyllä makaamassa, koska ei uskaltanut tulla kohtaamaan Jennyä. Sanoin Fraidalle että sulla on kaksi vaihtoehtoa, joko tulet tai tuon Jennyn tänne. Fraida luuli, että Jenny on vihainen ja hän pelkäsi kohtaamista. Hän hieman suuttui siitä, että en suostunut jättämään tilannetta sikseen, mutta koska tiesin että Fraidalle tulee kohtaamisesta parempi mieli, joten toimin jääräpäisesti ja hain Jennyn Fraidan luo, koska Fraida ei suostunut tulemaan juhliin. Onneksi Fraida antoi tämän anteeksi minulle ja rupesi loppuviikosta voimaan jo paremmin.

Toinen mielenkiintoinen hetki tässä viikossa oli kun päätin laittaa teinipoikien jatkuville iltakoulu myöhästelyille pisteen. Kolme heistä oli pahasti myöhässä, joten päätin että he eivät tule iltakouluun vaan jonkun talon mama keksii heille muuta työtä. Selitin Mama Valolle tilanteen ja hän laittoi pojat rangaistukseksi hakemaan täysiä vesiämpäreitä joelta. Homma on usein aika fyysistä vaikka olisikin lyhyt mäki noustavana. Poikien piti hakea 3 vesiämpäriä, mutta sen sijaan hakivat vain yhden. Huusin heille, että joudutte suurempiin ongelmiin tästä johon yksi pojista vastasi että "Hamna shida" joka tarkottaa käytännössä EVVK. Ilmoitin tästä sitten pomoilleni, jotka päättivät tämän tilanteen jälkeen pitää pienen kokoustilaisuuden kylän johdolle ja kaikille lapsille. Tässä tilaisuudessa hän kertoi, että kylän aiemmat säännöt pitävät, mutta tästä lähtien jos saat kolme rangaistusta, lennät pihalle kylästä. Pojat, jotka eivät kantaneet ämpäreitään saivat ensimmäisen rangaistuksen. Kumma kyllä pojat eivät olleet vihaisia minulle rangaistuksesta, vaan olimme ystäviä taas seuraavana päivänä. Toivon kuitenkin, että nämä säännökset loisivat viimein muutoksen teinipoikien käytökseen.

Viikko meni kaikinpuolin oikein mukavasti. Pidin eräänä päivänä pitkän hyvän keskustelun 19-vuotiaan Harryn kanssa, joka Fraidan tavoin suoritti yläasteen päättökokeensa, mutta hän olikin yksi harvoista tansanialaisista, joka pääsi tuloksissa divisioona kakkoseen, mikä vastaa lähes täydellistä testiä. Hän pääsee siis käytännössä mihin kouluun vaan haluaa jatkoon. Harry kertoi minulle vähän omaa historiaansa. Hän syntyi Iringassa, joka on 200 kilometria meidän kylältä. Hänen vanhempansa kuolivat Harryn ollessa teini-ikäinen ja jos muistan oikein, hän oli 15 vuoden ikäinen kun hän muutti tätinsä luo asumaan. Hänen tätinsä kohteli häntä ankarasti, antoi hänelle hirveät määrät töitä ja hakkasi silloin tällöin. Harry kesti tätä jokusen vuoden, kunnes vanhempana karkasi ja onnistui saamaan rahat (työskenteli aikaisemmin metsissä, josta saa paljon rahaa) omaan pieneen kämppäänsä. Koko nuoruudensa ajan hän on ollut kiinnostunut englannin kielestä ja opiskellut hirveästi sanastoa, jonka myötä hänen ollessa 17-vuotias, kaksi amerikkalaista vapaaehtoistyöntekijää ottivat Harryn töihin. Harry oppi länsimaalaisten kulttuurista paljon, paransi englanninkielen taitoaan ja pari vuotta tästä eteenpäin hän tuli Jennylle ja Geoffille töihin, minkä myötä minäkin sitten häneen tutustuin. Harry on pirun mukava tyyppi. Aika samanlainen kuin toinen paikallinen hyvä ystäväni Akida. Molemmat komeita veijareita, jotka flirttailevat tyttöjen kanssa minkä kerkeävät.

Sain myös viimein itselleni ensimmäisen miespuolisen vapaaehtoistyöntekijäkaverin kun saksalainen 35-vuotias Johannes saapui pariksi viikoksi tänne seuraamme. Hän on loistotyyppi, kenen kanssa tulen hyvin juttuun. Johannes metidoi joka aamu ja sai lauantai aamuna minutkin kokeilemaan meditointia, millä voisin vähän tyhjentää mieltäni. Vaikeaa oli keskittyä, mutta ihan mielenkiintoinen puolen tunnin kokemus oli kun menimme ulos isolle kivelle istumaan ja tuijotimme alas Mufindin laaksoon aamuauringon noustessa kuuden aikoihin.

2.3

Lauantai aamu alkaa leppoisilla tunnelmilla. Viime viikot ovat kuluneet hulinalla, jonka myötä en ole hirveästi päässyt kirjoittamaan ajatuksiani. Päivät ovat erittäin tiiviitä, kun teen melkein koko ajan töitä. Pidän toki taukoja ja isot työmäärät ovat tietoinen valinta, koska pidän täällä työskentelemisestä niin paljon kun työskentely täällä voi olla niin monipuolista. Olen viime viikot ollut lähinnä opettajana ja videontekijänä. Välillä kylään tuodaan tavaraa keskustasta, jonka myötä tarvitaan paljon kantoapua tai rekka jumittuu rinteeseen, jolloin mennään yhdessä porukalla miettimään, että miten rekka saataisiin jatkamaan matkaa. Joku mufindissa on erikoista, koska kiinnyn tähän paikkaan todella paljon. Kaipaan toki kotiinkin, mutta tulen olemaan todella harmissani kun lähden täältä. Joka päivä täällä on niin erilainen ja pitää mielenkiinnon yllä. Viime päivien aikana olen ollut stressaantunut ainoastaan, kun aloitin editoimaan kuvaamiani videopätkiä tästä kylästä. Hirveän rasittavaa hommaa, macbookilla editoida kun en oo koskaan käyttänyt konetta ja siin on hiiri vielä rikki.. Päähän siinä hajoaa, mut onneks etenen ja video valmistuu hetki hetkeltä. Siitä tulee noin 15 minuuttinen video, minkä äänitän, kuvaan ja editoin alusta loppuun itse.

Lauantai ja sunnuntai iltaisin ollaan keskusteltu kyläni teinien kanssa rakkauden merkityksestä. Pomoni Jenny haluaa, että jutskailen teinien kanssa kaikesta mikä liittyy ihastumisesta seksiin. Pidän eri päivinä pojat ja tytöt erikseen, koska niitä on sen verran paljon. Oon aloittanut tunnit aina pienillä lämmittelyleikeillä, mitä oon oppinut yhteisöpedagogi linjalla. Tän jälkeen ollaan sitten alettu puhumaan aiheesta, mistä teinit on erittäin kiinnostuneita. Kaikki teinit puhuvat suht nolostuneina aina aiheesta, mutta eivät kuitenkaan epäröi sanoa mitään. Useille Tansanialaisille nuorille englannin puhuminen ja esittäminen on vielä hieman vaikeaa, joten oon keskittynyt usein harjoittamaan teinien esiintymistaitoa. Tähän oon keskittynyt myös yläasteella, jossa viimeksi historian tunnilla pistin oppilaat näyttelemään opiskeltavaan aiheeseen liittyen. Aiheena oli orjakauppa, josta oppilaat keksi mahtavia lyhyitä näytelmiä, joissa jokainen oli innolla mukana. Ala-asteella sen sijaan harjoiteltiin kaupassa asioimista englanniksi.

Eilen eräs mielenkiintoinen hetki oli kun kannoin laatikollisen koulutavaroita kolmen kilometrin matkan pääni päällä paikalliseen tapaan ala-asteen koululle. Ajattelin, että kaikki kyläläiset nauraisivat ja olisivat ihmeissään valkonaamasta, joka kantaa laatikkoa pään päällä. Näen joka päivä naisten kantavan jotain päänsä päällä ja silloin tällöin myös miesten. En kuitenkaan saanut yllätyksekseni paljoa katseita tai ihmetystä. Ihmiset ovat todennäköisesti tottuneet näkemään minut kylällä ja kenties jopa ovat jotenkin hyväksyneet minut kylän jäseneksi – kuka tietää? Illalla pistimme bändin pystyyn, kun saksalainen vieras Johannes vietti viimestä iltaa ja soitimme kylän teineille pienen keikan. Pomoni Geoff soitti banjoa, toinen pomo Jenny viulua, minä soitin kitaraa ja Johannes rumpuja. Vedimme ikivihreitä Neil Youngin kappaleista Bob Dylaniin, jammailimme, lauloimme swahiliksi ja pidimme hauskaa. Aivan loistava ilta. Mufindissa tosiaan sattuu ja tapahtuu ja välillä pitää pysähtyä vähäksi aikaa paikalleen, että saa kaikki ajatukset pidettyä koossa ja käsiteltyä. Tällä hetkellä ajatukseni sanovat, että mulla jää hirveä ikävä tätä paikkaa. Tulee olemaan kiva palata suomeen, mutta kyllä mun toinen kotini on täällä.

10.3

Viimeisen kerran oon kirjottanu tänne kahdeksan päivää sitten. Siitä voi päätellä, että kiirettä pitää. Viikonloppuisin pitämäni kasvatuskoulu on aina yhtä kivaa ajanvietettä. Kertauksen vuoksi kerron, että pidän pojat ja tytöt aina eri päivinä. Ohjelma menee kutakuinkin niin, että aluksi leikitään leikkejä, joita oon Mikkelin Amkissa oppinut. Tän jälkeen keskustellaan ja tehdään tehtäviä jostain aiheesta, esim. Viime kertoja ollaan keskusteltu rakkauden ja seurustelukumppanin merkityksestä. Tansaniassa alle 19-vuotias ei oikeastaan saisi koskea kepilläkään vastakkaiseen sukupuoleen, mitä teinit harvoin kuitenkaan ymmärrettävästi noudattaa. Tämä on varsin yleinen ongelma, josta on myös muodostunut mulle eräänlainen työnkuva. Oon viime viikon aikana neuvonut kolmea eri tyttöä poikaystäviin liittyvissä asioissa. Välillä mietin, että oonko ihan oikea ihminen neuvomaan poikaystävä asioissa, mutta kun ongelmat liittyvät myös koulunkäyntiin, pystyn neuvomaan heitä.

Kouluissa lähestyy kohta koeviikot, mikä ei tarkota sitä, että saan lomaa. Sen sijaan minun pitää tehdä joillekin luokille kokeet englannista ja historiasta. Hommaa siis tulee riittämään kirjoittamisesta oppilaiden preppaamiseen.

Sunnuntait menee aina kyläkäyntejä tehdessä. Samat hommat ovat aina, keräämme puita ja haemme vettä kyläläisille, jotka ovat HIV-positiivisia ja liikuntakyvyttömiä eri vammojen takia. Minun tehtävänäni on parina viime viikkona ollut kirjata ylös näiden ihmisten yleistietoja ja tietoja sairauksista. Käyn näillä reissuilla yleensä kyläni teinien ja lasten kanssa eli olen ainoa valkonaama. Tämä tarkoittaa usein sitä, että ihmiset olettavat minun tietävän ratkaisun eri sairauksiin, minkä takia esim tänäänkin jokaisessa kodissa minulta kysyttiin jossain vaiheessa, että miten voin neuvoa heitä sairauksissa. Näissä tapauksissa yleensä selitän, että en ole mikään ammattilääkäri, mutta pystyn kyllä käyttämään kontaktejani potilaan auttamiseksi. Toki maalaisjärkeä käyttäen olen useille kyläläisille kertonut hygienian tärkeydestä, joka on yksi harvoista neuvoista miten voin auttaa pahan haavan kanssa painivaa kyläläistä.

Vastuuta olen myös saanut pikkuhiljaa enemmän ja enemmän kotikylässänikin. Tänään, sunnuntania kylälle tuli kaksi belgialaista rahoittajaa, joille minun piti esitellä kylää. Olin todella yllättynyt siitä, että minut pistettiin esittelemään heille kylää, koska tämän kylän rahoittajat ovat kuitenkin se asia, joka pitää tämän paikan elossa. Onneksi kiertue meni täysin nappiin ja muistin ainakin mielestäni kertoa kaikki olennaiset asiat :)

15.3.2012

Hommat ovat edenneet siihen vaiheeseen, että tänään pidin viimeisen oppitunnin ylä- ja ala-asteella. Kulunut viikko on ollut lähinnä ensi viikon koetta varten kertausta. Luhungan yläaste, jossa opetan on koulu, joka pärjää erittäin heikosti mufindin koulujen vertailussa. Mufindissa on kaksi yläastetta Luhungan lisäksi, Madisi ja Mdabulo, jotka ovat vertailussa Luhungaa edellä. Olen pääasiassa täällä ollessani opettanut yläasteen kakkosluokkalaisia. Aina kun olen tullut kouluun, muut opettajat ovat yleensä kuluttaneet aikaansa vain laiskottelemalla tuoleillansa koulun toimiston edessä. Tämän takia todennäköisesti useiden kakkosluokkalaisten aineiden muistiinpanot loistavat tyhjyydellään. Yhteiskuntaoppia on opetettu tammikuun alusta asti ja kun tällä viikolla tarkastin yhteiskuntaopin muistiinpanot, löysin pelkästään kolme opetettua aihekokonaisuutta kun niitä on kirjassa. Noh, onneksi kertaus on opintojen äiti ja tämä viikko meni siis kakkosluokkalaisten kanssa realiaineita kertaillessa.